Joulu Hondurasissa

Joulu on minulle juhlista rakkain ja vuoden ajoista tärkein. Kaikki muut juhlapyhät olen varmasti moneen kertaan viettänyt töissä, mutta joulun olen aina ollut perheeni kanssa. Omaan jouluuni kuuluu paljon perinteitä, jotka toistuvat joka vuosi samanlaisina. Ennen lähtöäni Hondurasiin ajattelinkin, että joulu täällä voi tulla olemaan itselleni se vaikein.

Siksipä olinkin yllättynyt miten suuri Suomi-ikävä iski jo itsenäisyyspäivänä. Haikeana katselin kuvia suomalaisista juhlaillallisista, koska ruokaa jos mitä täällä kaipaan. Frijolesit (punaiset pavut), platanot (yhdenlaiset banaanit, yleensä paistettuina) ja (maissi)tortillat ovat jo aikaa sitten alkaneet tulla korvista ulos. Ei ole kovin monipuolista ravinto täällä.

Itsenäisyyspäivää seuraavana päivänä koristelimme kuusta. Itkuhan siinä vain tuli, koska muovikuusi ja kaikki ne koristeet, joista en pitänyt, ja koska kuusi nyt vain kuuluu koristella vasta jouluaattoaamuna. Päätimme jatkaa koristelua myöhemmin, koska täytyi kuulemma ostaa myös uusia koristeita.

Pieni osa joulukauppaa.

Joulukauppakin sai minut lähinnä surulliseksi. Niin paljon heikkolaatuista muovikrääsää. Kaiken sen keskellä mietin, ovatko kaikki nämä ihmiset alkaneet vasta tänä vuonna viettää joulua vai miksi he ostavat ostoskärryittäin uutta joulukrääsää kotiinsa. Tekevätkö he niin joka vuosi ja mitä niille vanhoille tapahtuu? Olimme tosiaan ostamassa koristeita joulukuuseen. Aika paljon niitä ostoskärryihin ilmeistyikin. Muita koristeita en antanut ostaa, koska en ole koskaan nähnyt niin paljon joulukoriste-esineitä, kuin nykyisen kotini varastosta löytyi. Ostoskärryihimme eksyneet muovikukat sain neuvoteltua jäämään kauppaan, mutta seuraavana päivänä niitä samaisia kukkia ja vähän muitakin löytyi kotimme maljakoista. Niitäkin oli ollut varastossa.

Jonkun muun kärryt.

Meillä kuusen koristelu on aina ollut lasten puuha. Itse tietysti lukeudun niihin lapsiin. Siinä ei paljon symmetriaa mietitä ja kuusesta löytyy paljon itsetekemiämme koristeita ja koristeet ovat samat vuodesta toiseen. Täällä joulukuuset näyttävät yleensä kutakuinkin tältä. --> Kuusi on piilotettu kaikkien koristeiden alle ja usein niissä on vielä sellaisia mielestäni tosi rumia suuria nauhoja. Minulla on vähän toisenlainen käsitys joulukuusen koristelusta.

Tulihan siitä kuusestamme sitten lopulta ihan nätti.

Joulukalentereita täällä ei myydä, ei sitten minkäänlaisia. Koska en ole enää moneen vuoteen syönyt karkkia, olen hankkinut itselleni joka jouluksi kuvakalenterin. Olin aika harmissani, kun ei täältä sellaista löytynyt. Siksipä minulle tehtiin sellainen. Tänä vuonna kalenterini olikin ehdottomasti parhain ikinä!

"still waiting for the snow to fall"

Lisää luukkuja ilmestyi päivien kuluessa.

Jouluaaton luukku.

Halusin kotiimme myös joulutonttuja. Valmiinahan niitä ei täältä saa ja omat piirustustaitoni eivät ole ihan maailman parhaimmat. Siksipä tarvitsin taas vähän apua. Näytin netistä kuvia, millaisia suunnilleen haluaisin ja tällaisia sitten sain:

Itse osallistuin leikkaamalla ne tontut.

Mun lempparitontut.

Joulu ei ole täällä niin kovin iso juttu. Tai se on kyllä tärkeä ja kaikki ovat silloin yhdessä perheidensä (mahdollisesti myös ystävien) kanssa, mutta siihen ei kuulu lainkaan niin paljon perinteitä kuin Suomessa. Lähinnä se muistuttaa uuden vuoden juhlintaa. Silloin jopa ammutaan raketteja ja vielä enemmän sellaisia raketin kaltaisia, jotka eivät kuitenkaan näytä hienoilta, vaan ovat vain ja pelkästään kovaäänisiä! Missä on joulurauha? Täällä joulun vietto myös alkaa vasta myöhään aattoiltana. Siksipä sain tuoda jouluumme ihan niin paljon suomalaisia jouluperinteitäni kuin vain suinkin mahdollista.

Koska olen kotoisin Itä-Suomesta ja olen ollut jostain kaksivuotiaasta saakka aina mummon kanssa tekemässä karjalanpiirakoita, ovat ne itselleni se kaikkein tärkein jouluruoka. Niihin vain tarvitaan ruisjauhoja. Tavallisista ruokakaupoista täällä löytyy vain vehnä- ja maissijauhoja. Onnekseni asun maan pääkaupungissa ja täältä löytyy Organica-kauppa, joka myy joitain erikoistuotteita. Sieltä löytyivät myös ruisjauhot! Voi sitä onnea, kun sain sen ruisjauhopaketin syliini. Jouluni olisi pelastettu, saan karjalanpiirakoita. Myös sushi-riisiä täältä saa ja siitä tuli oikein hyvä riisipuuro.

 

Koska minulla ei tuolloin ollut töitä ja vietin joulukuun lähinnä kotona, oli minulla hyvin aikaa valmistella joulua. Sitä aikaa nimittäin tarvittiin. En edes tiedä, kuinka monta kauppaa tuli käytyä läpi, että jonkinlaiset ainekset (varsinkin joulumausteet) kaikkiin haluamiini jouluruokiin löytyivät.

Mitään valmista tai edes puolivalmista jouluruokaa täältä ei tietystikään löydy. Siksipä tein kaiken itse. Piparkakkutaikinan alusta asti tekemiseen kuului muun muassa tuoreen pomeranssinkuoren raastamista ja kardemumman kuorimista ja murskaamista. Valmistin myös ensimmäistä kertaa itse glögiä ja graavasin lohen. Tein myös porkkana- ja bataattilaatikot, koska ne ovat omat lempparini.

Tässä valmistui vaalea glögi.

Luumuhilloa en alkanut tekemään, mutta onnistuin lopulta löytämään jotain marmeladia.

Rosolliin olen yleensä käyttänyt etikkapunajuuria, mutta tällä kertaa keittelin ne itse. Suolakurkutkin lopulta löytyivät.

Käytin varmaan jokaista löytämääni keittiövälinettä ja jokunen oli ostettava lisää.

Laatikoihin oli vaikeinta löytää mausteita ja korppujauhot oli valmistettava itse.

Joulupipareita leipomassa.

Jostain syystä täällä ei ole tapana käyttää uunia, enkä tarkoita vain omaa perhettäni vaan ihan yleisesti tässä maassa. Piparit eivät tahtoneet paistua 200 asteessa. Tuli sitten mieleeni, että ovatkohan muuten Fahrenheit-asteita. Kukaan ei tiennyt, koska ei sitä uunia kukaan koskaan käytä. Kokeilin ja totesin, että Fahrenheiteja taitavat olla. Tarvittiin aika paljon lisää lämpöä.

Raúlin ja mun tekemät linnut. Voitte arvata kumpi on kumman. Multa kysyttiin, onko se lohikäärme.

Jouluaatto

Aattoaamuna heti herättyäni sain videopuhelun perheeltäni Suomesta, joulupukki oli juuri tullut käymään. Kiitos pikkuveljeni ja siskonpoikani, olen aina saanut viettää lapsijoulua, johon kuuluu myös joulupukin vierailu. Olin nähnyt joulupukin täällä aiemmin ostoskeskuksessa, mutta jouluaattona en odottanut sitä tänä vuonna näkeväni. Toisin kuitenkin kävi.

Lunta ja saunaa ei tänä vuonna ollut, mutta...

joulupukin puuroa syötiin aamupalaksi / lounaaksi,

Lumiukko katseltiin Youtubesta,

kynttilät syttyivät hautausmaan sijaan kotona

...ja tottakai kuunneltiin joululauluja (varsinkin suomalaisia) jo paljon ennen joulua.

Joskus kymmenen jälkeen illalla menimme naapuriin Raúlin siskon perheen luo. Siellä oli myös tämän siskon miehen isä ja sisaret perheineen. Joskus puoli yhdentoista aikaan saimme vihdoin ruokaa. Olihan minulle kerrottu, että jouluillallinen on vasta myöhään illalla, mutten silti ollut ihan sisäistänyt, että on mitenkään mahdollista, että jouluna voisi tulla nälkä. Mutta niin vain päädyimme nälissämme sitä jouluillallista odottamaan.

Tätä me sitten söimme. Riisiä, kanaa ja salaattia sekä tekemääni rosollia.

Lisäksi oli perunasalaattia.

En edelleenkään tiedä, mitä oikeasti on hondurasilainen jouluruoka, jos sellaista edes on. Minulle on kyllä kerrottu, että sellaisiakin olisi olemassa, mutta epäselväksi on jäänyt, mitä se sitten on. Jostain kumman syystä tänä jouluna emme mitään jouluista syöneet. Jouluun kuuluvan jälkiruoan sentään tiedän. Se on nimeltään torreja ja siitä on kaksi eri makuversiota. Pidin siitä toisesta. Joulujuomaa taasen on rompopo. Sekin oli ihan hyvää. Tamales on myös yksi jouluinen ruoka, mutta sitä ei syödä varsinaisesti jouluna vaan jo sitä ennen, eivätkä ne ole yhtään minun makuuni.

Kuvassa torreja ja rompopo. Nämäkin söimme / joimme jo ennen joulua.

Kaksi erilaista torrejaa.

Täällä on tosiaan tapana syödä perheen kanssa jouluillallinen. Sen jälkeen mahdollisesti ammutaan raketteja tai niitä superkovaäänisiä raketinkaltaisia. Kuunnellaan musiikkia, joka ei ole lainkaan jouluista ja mahdollisesti jotkut tanssivat. Meillä ei ollut tanssia, mutta kovaääniset musiikit kyllä. Monet lähtevät tämän jälkeen ulos viettämään iltaa ystäviensä kanssa. Meidätkin kutsuttiin jonnekin, mutta sille sanoin aika ehdottoman ein. Ehkä sitten uutena vuotena, mutta ei jouluna. Uutta vuotta tosiaan vietetään täällä tismalleen samoin kuin joulua.

Näin perhekeskeiseksi kulttuuriksi minua kovasti kummastuttaa aina vain, miksi nämä eivät syö saman pöydän ääressä. Sellaista ei vain tapahdu koskaan, ei edes jouluna. Vaikka talo oli täynnä väkeä, niin vain kaksi ihmistä tuli kanssamme syömään samaan aikaan ja saman pöydän äärelle. Siihenhän mahtuisi noin kymmenen ihmistä.

Niin ja täällä syödään kertakäyttöastioista, ettei tarvitse tiskata. Varsinkin kaikissa juhlissa on vain kertakäyttöastiat, mutta usein myös arkena ihmiset päättävät ottaa ne käyttöön ihan vain välttyäkseen tiskaamiselta. Tuntui vähän erikoiselta syödä jouluna muoviastioista. Omat lasit olimme kuitenkin ottaneet mukaamme.

Yleensähän täällä tosiaan käy joulupukki myöhään yöllä, kun kaikki jo nukkuvat. Lapset avaavat sitten lahjat seuraavana aamuna, mutta tänä vuonna olimmekin vielä hereillä, kun joulupukki puolen yön aikaan tuli käymään. Jos joku on miettinyt, miten se joulupukki kaikkiin koteihin yhden vuorokauden aikana ehtii, niin eihän sen tarvitsekaan, koska aikaero. Olihan jo seuraava aamu Suomessa, kun pukki täällä vieraili.

On täällä muuten yksi jouluperinne, tai ainakin tässä perheessä on. Raúlin äidille uskonto on hyvin tärkeä ja heillä on ollut tapana jokaisena adventtina yhdessä lukea jotakin siihen liittyviä tekstejä sellaisen seimipöydän äärellä. Minä tietysti hölmönä kyselin, että missäs Jeesus-lapsi on, kun ei se ole seimessään. Sitten minulle kerrottiin, että se syntyy vasta jouluna. Niin joo. :) Jouluna se sinne sitten ilmestyi.

Joulupäivä

Joulupäivän aamuna lapset tosiaan availevat kuusen alle ilmestyneitä lahjojaan, mutta meillä sellaisia ei ollut. Ainoa jouluinen juttu tässä päivässä oli joululounas. Sellaistakaan ei olisi tänä vuonna ollut, jollen olisi sitä meille tehnyt. Söimme kotona Raúlin perheen (vanhempien ja siskon perheen) kanssa. Edelliseltä illalta oli jäänyt ainoastaan kanaa. Jouluruokaa ei riitä edes seuraavaan päivään? Ihmeellisiä asioita olen täällä kokenut. Sen kanan lisäksi söimme tekemiäni jouluruokia. En ollut tehnyt niitä kovin montaa sortttia, koska luulin, että muuta jouluruokaa olisi paljon. Katoin pöydän valmiiksi ja laatikot odottivat uunissa niin kauan, että kaikki olivat samaan aikaan valmiita syömään. Kukaan ei siten voinut välttyä yhteiseltä ruokailulta. En sitten tullut ottaneeksi kuvaa tästä ainutlaatuisesta hetkestä, kun kaikki olimme yhdessä syömässä. Yhä edelleen se on ainoa kerta koskaan, kun olemme kaikki yhdessä saman pöydän äärellä syöneet.

Joulupäivänä hondurasilaisilla perheillä on myös tapana käydä yhdessä elokuvissa, mutta sitäkään me emme tänä vuonna tehneet. En sitten tiedä, mihin tämän perheen joulu on kadonnut. Kuulemma joulut ennen olivat enemmän jouluisia.

Tulin Hondurasiin alun perinkin sillä ajatuksella, että tulen viettämään täällä koko vuoden, myös sen joulun. Joten vaikka kaipasinkin suomalaista joulua, niin en minä silti olisi halunnut palata jouluksi Suomeen. Minulle oli tärkeää, että saan kokea täällä koko vuoden myös kaikkine juhlineen. Nyt kun ne on nähty ja koettu, niin voi kuinka odotankaan joulua Suomessa!

Semana Santa

Hondurasissa pääsiäisen pyhiä vietetään torstaista sunnuntaihin. Tätä viikkoa kutsutaan Semana Santaksi (pyhä viikko). Monet ovat vapaalla koko viikon ja silloin koko Honduras tuntuu matkustavan. Niin mekin teimme.

Lähdimme matkaan jo edellisenä lauantaina. Suuntanamme oli pohjoinen ja vaikka Honduras on kooltaan melko pieni, niin vuoristojen takia ajomatkat kaikkialle ovat pitkiä. Eivätkä tiet aina ole kovin kummoisessa kunnossa ja vaikka olisivatkin, niin teille on asetettu niin suuria hidasteita, että niihin on melkein pysähdyttävä, tai sitten keskellä tietää seisoo poliiseja näyttämässä käsimerkein, että hidastakaa vauhtia. Matkanteko ei siis yleensä ole kovinkaan vauhdikasta.

Ensimmäinen majapaikkamme.

Matkamme alkakoon.

Ensimmäisellä etapilla.

Koska matka pohjoiseen on melko pitkä, päätimme viettää yhden yön puolimatkassa Hondurasin ainoan järven Lago de Yojoan rannalla. Aamulla ennen lähtöämme Tegusista kävin verikokeissa tarkistuttamassa, että kaikki on ok suolistotulehdukseni jäljiltä. Tulokset olivat normaalit, mutta oloni ei. Illalla, kun olimme jo hotellilla, kurkkuuni koski ja kuume oli taas noussut. Vastustuskykyni ei varmastikaan ollut kaiken sairastelun ja antibioottien jäljiltä kovin kummoinen. Nukahdin illalla kuudelta. Yhdeksältä heräsin ottamaan kuumelääkettä ja jatkoin uniani. Raúl taisteli itikoiden kanssa ja tappoi huoneestamme arviolta noin 30 itikkaa. Niin verisiäkin olivat, että en tiedä, mitä olivat syöneet. Itse olin niin kipeä, etten yhtään jaksanut välittää ja nukuin oikein hyvin. Heräsin 12 tuntia myöhemmin ja oloni oli paljon parempi.

Seuraavana aamupäivänä olimme lähdössä hotellilta ja halusin ottaa vielä yhden kuvan. Valitettavasti puhelimeni sammui, joten pyysin Raúlia ottamaan kuvan omalla puhelimellaan. Tässä operaatiossa toinen vesipulloista putosi maahan, Raúl kumartui sitä nostamaan ja nyrjäytti siinä samassa nilkkansa. Sillä on ollut ennenkin ongelmia tuon kyseisen nilkan kanssa, joten nyt se on tavallista alttiimpi menemään uudelleen. Sen verran kova kipu oli, että pelästyimme aikalailla, mitenhän pahasti kävi.

Näin kivan kuvan kuitenkin sain.

Ensimmäinen pysähdys apteekkiin.

Matkasimme lähimpään apteekkiin hankkimaan ensiaputarvikkeita. Kylmää ja sidettä nilkkaan. Olimme tosiaan autolla liikenteessä ja Raúlin oli ajettava tästä huolimatta. Matkamme kuitenkin jatkui ja illalla saavuimme La Ceibaan, joka on rannikkokaupunki Pohjois-Hondurasissa. Myös nilkka voi onneksi paremmin ja seuraavana päivänä oli jo ihan ok.

Olimme harkinneet La Ceiban ohjelmaamme Pico Boniton kansallispuistoa tai Río Cangrejalissa koskenlaskua, mutta ajattelimme kuitenkin näiden parin ensimmäisen päivän tapahtumien jälkeen viettää ihan vain rauhaisan päivän rannalla. Kävimmekin kahdella eri rannalla, mutta oli niin tuulista, että siinä hiekkamyrskyssä oleilu tai aaltojen sekaan hyppääminen ei sitten enää tuntunutkaan niin kovin houkuttelevalta.

Koska Raúlilla oli tuona päivänä myös töitä tehtävänään palasimme takaisin hotellille. Sekin sijaitsi kyllä rannalla, mutta se ranta oli pelkkiä suuria kiviä. Minä halusin vielä auringon paistaessa pulahtaa toiseen hotellin uima-altaista. Raúl päätti tulla mukaan ja tehdä työt myöhemmin. Tämä allas oli ilmeisesti suolavesiallas. Siihen johti myös vesiliukumäki. Minä halusin tottakai laskemaan siitä. Ehdimme olla altaassa ehkä kaksi minuuttia, kun jo kiipesimme ylös mäkeen. Raúl laski ensin. Sitten minä.

Muistan olleeni jo aika alhaalla mäessä ja kaikki hyvin. Seuraavaksi muistan istuneeni altaanreunalla yskimässä vettä keuhkoistani ja kuulin Raúlin sanovan, että päästäni vuotaa verta. Ilmeisesti olin lyönyt pääni liukumäessä sen verran pahasti, että menetin hetkellisesti tajuntani ja sain altaasta pahasti vettä keuhkoihini. Raúl oli tosiaan onneksemme laskenut tuon mäen ensin ja oli jo alhaalla odottamassa. Hän kertoi nähneensä, että tulin jo putkesta ulos oudossa asennossa ja olin jäänyt veteen jotenkin kellumaan. Hän tuli heti nostamaan päätäni pintaan sekä pyysi paria muuta altaassa ollutta auttamaan saadakseen minut pois altaasta. He saivat minut pitkälleni altaan reunalle ja olin alkanut samantien yskiä vettä keuhkoistani.

Aikani vettä yskittyäni / oksennettuani, sekä jollain tavalla tajuntani taas mukaani saaneena haimme hotellihuoneesta vaatteet päällemme ja suuntasimme lähimmän sairaalan ensiapuun. Edelleen koko matkan yskin vettä. Ehdin aulassa istahtaa sen verran, että Raúl kertoi tapahtuneesta lyhyesti virkailijalle ja sitten minut jo ohjattiin viereiseen huoneeseen ja siellä vaa'an kautta sängylle pitkälleni. Sain happisaturaatiomittarin sormeeni ja verenpaineeni mitattiin. Paineet olivat kuulemma normaalit, mutta ilmeisesti happisaturaatio ei, koska sain heti happiviikset sieraimiini. Pian ne vaihtuivat happimaskiin, jonka kautta hengittelin ilmeisesti keuhkoputkia laajentavaa lääkettä seuraavien toimenpiteiden ajan.

Vakuutukseni toimii siten, että maksan itse ensin kaiken ja sitten haen korvauksia. Ilmeisesti sen vuoksi minulta varmistettiin ennen toimenpiteitä, että ovathan ne minulle ok. Joo on todellakin ok, että ompelet päähäni ne pari tikkiä, jotka juuri kerroit tarvitsevani. On myös tosi ok, että käteeni laitetaan kanyyli ja saan sen kautta suoraan suoneen pikaisesti tarvitsemaani lääkettä. Ymmärsin vain, että vatsani suojaksi se oli tarkoitettu. Ilmeisesti lisähappea todella tarvitsin, koska niiden antamista ei kyselty. Paitsi sitten kun olin jo ensimmäisen satsin happimaskin kautta saanut ja edelleen kovasti yskin. Keuhkonikin jossain välissä kuunneltiin ja lääkäri sanoi, että siellä on edelleen vettä ja hän voisi antaa vielä toisen satsin lääkettä, mutta se on itsestäni kiinni, jos haluan. Kyllä kiitos, jos siitä vain on apua. Siinä sitten makoilin puoli-istuvassa asennossa vielä hyvän tovin hengitellen tuon happimaskin kautta. Sen jälkeen oloni oli jo paljon parempi.

Tässäkin maassa on varmasti monen tasoisia lääkäreitä, mutta koska itse en ole minkäänlainen lääkäri, niin on vähän paha mennä ottamaan kantaa noihin hoitoihin. Varsinkaan siinä ensiaputilanteessa, kun itse yrität vain keskittyä saamaan kunnolla happea. Joten kyllä kiitos kaikille hoidoille, joista vain uskot olevan apua.

Se surullisen kuuluisa liukumäki.

Sain tuolloin mukaani vain kuitin, jossa kerrottiin loppusumma, eikä mitään muuta. Olisi kuulemma palattava seuraavana päivänä, jos haluaisin saada kuitin, jossa eritellään kaikki saamani hoito. Koska ajattelin tarvitsevani sen vakuutusyhtiötä varten ja halusin myös itse tietää, mitä lääkkeitä olin saanut, niin palasimme sitä seuraavana päivänä hakemaan. Nimeni oli kuitenkin saatu taas mitä kummallisempaan muotoon. Ensin kolmas nimeni, sitten sukunimi ja sitten toinen nimeni. Ensimmäinen puuttui kokonaan. Jälleen ajattelin, että vakuutusta varten nimen olisi varmaan hyvä olla oikein, joten pyysin sen korjausta. Sitä olikin sitten odoteltava jonkin aikaa, koska tarvittiin tekninen tuki paikalle, jotta muutos saatiin tehtyä.


hola a todos!! :) que pedos?  soy Raul en el blog de Jonnita :p bye

Mun blogissanikin on tainnut joku tekninen tuki käydä laittamassa teille terveisensä. :D

Piipahdin myös ensiavun puolella, koska lääkäri oli kehottanut tulemaan uudelleen, jos seuraavana päivänä olisi kuumetta. Olin alkanut heti ensimmäisen käynnin jälkeen syödä päänsärkyyn määrättyä Paracetamolia 1 g joka kuudes tunti, mutta siitä huolimatta olin kuumeessa. Keuhkoni kuunneltiin uudelleen. Ei ollut kuulemma enää vettä, mutta ilmeisesti pääni haava oli tulehtunut ja siihen määrättiin antibioottikuuri jälleen kerran. Se oli nyt neljäs kuuri reilun kuukauden aikana. Olin kuitenkin vielä enemmän huolissani siitä, mitä bakteereja olin mahdollisesti tällä kertaa saanut tuosta altaasta kuin siitä mitä vielä yksi antibioottikuuri tekisi elimistölleni. Tätä antibioottia tarvitsi syödä vain viisi päivää ja vain yksi tabletti päivässä. Ehkä selviäisin siitä.

Meillä on tosiaan tällainen uusi yhteinen harrastus, että kierrämme mahdollisimman monta apteekkia. Ollaan niin innostuneita, että harrastamme sitä myös lomalla. Välillä täytyy hakea lääkäreiltä vähän vinkkejä, että mitäs sieltä voisi seuraavaksi hankkia. Tuon onnettomuuden jälkeen vähän alkoi pelottaa, että mitä tässä nyt vielä voi käydä, kun joka päivä oli ollut jotain, mutta sitten ajattelin, että sanontahan on "ei kahta ilman kolmatta", niin jospa se nyt loppuisi tähän kolmanteen. Tämähän oli toki jo matkamme neljäs päivä, kun vierailimme uudelleen sairaalassa ja jälleen apteekissa, mutta muuten se päivä meni kivasti.

Mietinpähän vaan, että apteekin kanta-asiakkuus vois olla hyvä.

Tuona päivänä meidän oli tarkoitus tehdä päiväretki Cayos Cochinosiin. En tiedä, onko cayolle suomenkielistä sanaa. Ne ovat pienempiä kuin saaret, mutta itse kutsuisin niitä vain pikku saariksi. Ne ovat siis sellainen pieni saarirykelmä Hondurasin edustalla. Se on yksi niistä kohteista, jonne itse haluan ehdottomasti tällä Hondurasin visiitilläni vielä päästä. Olimme jo tuon retken varanneet ja maksaneetkin, mutta valitettavasti jouduimme sen tällä kertaa perumaan. Matkajäjestäjät onneksemme olivat oikein ymmärtäväisiä ja saimme myös rahat takaisin.

Sairaalan jälkeen kävimme ostamassa lounasta ja jatkoimme matkaamme Trujilloon. Se on myös rannikkokaupunki Pohjois-Hondurasissa. Ajomatkaa sinne oli noin nelisen tuntia. Majoituimme hostelliin, kävimme katsomassa, mistä "lauttamme" seuraavana päivänä lähtisi ja voisimmeko kenties jättää auton "satamaan". Tarkoittaen, että vene saapuu yhteen rannan laitureista. Söimme myös yhdessä rantaravintoloista. Trujillo vaikutti oikein kivalta kaupungilta sen mitä siitä ehdimme nähdä. Tarkoituksemme oli yöpyä siellä vielä palattuamme Guanajalta, mutta toisin kävi.

Lauttamatka Trujillosta Guanajaan oli melkoisen selvitystyön takana. Olimme saaneet selville, että sellaisia kulkee maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Guanajan majoituspaikastamme oli  kerrottu, että meidän tulisi olla Trujillon "satamassa" kahdelta iltapäivällä. Trujillossa joku kuitenkin kertoi, että lautta lähtisi jo aamulla joskus kymmenen aikoihin. Olimme monien puhelinsoittojen jälkeen saaneet selville tuon veneen kuljettajan puhelinnumeron. Raúl soitti hänelle ja hän kertoi olevansa Trujillossa aamulla klo 10.30. "Satamassa" ei ollut hyvää paikkaa autolle, mutta hostelliltamme sanottiin, että voisimme jättää auton sinne. Siispä otimme aamulla taksin rantaan. Vene tuli jotakuinkin niihin aikoihin kun kuljettaja oli sanonutkin, saimme tavaramme veneen kyytiin ja sitten meille kerrottiin, että vene lähtisi Guanajaan vasta klo 13 tai 13.30. Söimme siispä lounasta taas yhdessä rantaravintoloista ja odottelimme veneenlähtöä. Koska voin pahoin maalla ja merellä, olin ottanut jo aamulla pahoinvointitabletin tätä tulevaa merimatkaa varten. Mutta koska jouduimmekin odottamaan niin kauan, olin huolissani sen vaikutuksen kestosta. Loput pahoinvointitablettini olivat nyt jo veneessä, joten suuntasimme jälleen kerran apteekkiin ostamaan vielä yhdet sellaiset, tällä kertaa molemmille.

Trujillon rantaa.

Vene lähti lopulta klo 13.45 kohti Guanajaa. Heti alkumatkasta kaikille halukkaille jaettiin muovipusseja sen varalle, että joku alkaisi oksentaa. Niiden jakaminen ei ole yleensä hyvä merkki. Niitä jaettiin myös, kun olin ensi kertaa lauttamatkalla Utilalle. Siellä se ei kuulemma ole mikään normikäytäntö, vaan tuolloin oli erityisen kova aallokko ja ottamastani pahoinvointitabletista huolimatta toivoin vain, ettei kukaan alkaisi oksentaa, koska se olisi voinut laukaista myös oman oksennusrefleksini, sen verran pahoin voin.

Nyt alkumatka meni ihan ok. Ei aavistustakaan missä kohtaa, mutta jossain kohtaa matkaamme aallokko alkoi olla niin kamala, että veneen keula alkoi nousta kovasti ilmaan ja iskeytyä kovalla voimalla merta vasten. Olimme joutuneet istumaan aivan etummaisille paikoille. Veneen istumapaikat olivat sisätiloissa, eikä sieltä nähnyt lainkaan ulos. Se oli ehkä kamalin matka ikinä. Omaan niskaani sattui aika pahasti yhden iskun voimasta ja jossain kohtaa näin, että nyt sattui Raúliinkin ja pahasti. Olin jo todella huolissani, että joku paikka (lähinnä selkä tai niska) menisi oikeasti rikki. Myös veneestä irtoili pieniä palasia iskujen voimasta. Eihän siinä voinut kuin yrittää selviytyä. Toisella kädelläni puristin Raúlin kädestä varmasti niin kovaa kuin pystyin ja toisella pidin tiukasti kiinni penkkini alta, etten koko ajan hyppisi niin kovasti ilmaan. Siitä rikkinäisestä penkistä tuli haava sormeeni, mutta se nyt oli hyvin pientä tässä kohtaa. Joku matkustaja osasi välillä kertoa aika-arvioita, kauanko vielä pitäisi kestää. Olonikaan ei ollut kovin hyvä ja toivoin kovasti, etten oksenna, kun eivät kädet olisi riittäneet oksennuspussin pitämiselle.

Tällaisella paatilla teimme matkaamme.

Voi kuinka olinkaan helpottunut sen parituntisen matkan päätyttyä ja päästyäni pois siitä veneestä. Ajattelin vain, että ei enää ikinä tähän veneeseen. Tavallisesti se vene palaisi perjantaina Trujilloon. Siten olimme oman matkamme suunnitelleet. Mutta kuljettaja kertoi, että he tekevätkin poikkeuksellisesti matkan jo seuraavana aamuna ja seuraavan kerran vasta sunnuntaina. No eihän me tähän veneeseen enää haluttaisikaan. Guanajalta on myös päivittäin lentoja La Ceibaan kahden eri lentoyhtiön toimesta. Guanaja on näistä kolmesta Bay Islandista ainoa, joka ei ole valtavan turismin valloittama. Siksipä itse halusin välttämättä juuri sinne. Pääsiäisenä siellä kuitenkin on erityisen paljon (paljon Guanajalle) turisteja ja luulisi, että kulkuyhteydet olisivat kunnossa, mutta eihän se ihan niin ollut.

Itselläni oli niska kipeänä vielä pari päivää tuon venematkan jälkeen ja Raúlilla niskan lisäksi selkä ja olkapäät. Mitään ei kuitenkaan pahemmin vaurioitunut ja olemme jälleen kerran onneksemme kaikesta tästä palautuneet. Kaikesta huolimatta nautimme olostamme Guanajalla. Lepäilimme ja minä söin edelleen lääkkeitäni La Ceiban onnettomuuden vuoksi. Emme toki toivoneet ihan tällaista seikkailua lomastamme, mutta kaiken kaikkiaan onnistuimme kuitenkin olemaan oikein positiivisin mielin ja nauttimaan jokaisesta hetkestä, kun ei mennyt ihan niin huonosti. Suunnitelmat muuttuivat, mutta ainakin tulimme levänneiksi ja olimme lopulta vain onnellisia, että tulimme viettäneeksi tuolla saarella aikaamme suunniteltua kauemmin. Tarkoituksemme oli olla Guanajalla kaksi yötä, mutta olimme lopulta viisi.

Kotirantamme.

Yövyimme mökissä, jota eräs todella ystävällinen yhdysvaltalaisnainen vuokraa. Hänellä on itsellään koti merenrannalla ja samassa pihapiirissä kaksi mökkiä / taloa, joita hän vuokraa. Hän on asunut Guanajalla noin yhdeksän vuotta ja häneltä opimme myös paljon tuosta saaresta. Olimme tosiaan suunnnitelleet poistuvamme saarelta tuolla veneellä perjantaina, mikä ei nyt ollutkaan mahdollista. Kerroimme ongelmastamme heti tälle majoittajallemme. Hän tuli heti saavuttuamme ja ennen pimeän tuloa näyttämään meille, mistä löydämme leipomon ja supermarketin ja pienemmän kaupan. Myös toisella lentoyhtiöistä on toimisto siinä lähellä. Tai itse asiassa se työntekijä asuu siinä talossa. Hän ei ollut  kuitenkaan kotona ja joku tiesi kertoa hänen olevan tapaamisessa kirkossa. Majoittajamme sitten sanoi: "Tämä on hätätilanne. Minä menen nyt sinne kirkkoon.". Odottelimme sitten pihalla, kun hän kävi kirkossa juttelemassa sen työntekijän kanssa. Uutiset vain eivät olleet niin hyviä. Pääsiäisen vuoksi lentoja ei ollut päivittäin, kuten yleensä ja seuraavan kerran olisi lennolla tilaa vasta keskiviikkona. Myöhemmin kuulin myös huhun, että noita lentoja olisi ylibuukattu, minkä vuoksi ihmisillä oli vaikeuksia myös uusien lippujen saamisessa.

Joku turisti eksynyt pihalle.

 

Auringonlaskut. <3

Toisella lentoyhtiöllä on toimisto vain Cayolla / Main Caylla. Siis se mitä itse taas kutsuisin pikku saareksi. Majoittajamme oli sitten yhteydessä myös tuon lentoyhtiön työntekijään, mutta koska yhteydet saarella eivät ole kovin kummoiset, saimme vastauksen noin vuorokautta myöhemmin. Sama vastaus kuin toisella yhtiöllä eli seuraavan kerran lennolla olisi tilaa keskiviikkona. Itse asiassa majapaikassamme ei ollut lainkaan puhelinsignaalia, mutta wi-fi toimi aina välillä jollain tavalla. Kovin kauas ei tosin tarvinnut poistua, jotta yhteydet toimivat paremmin.

Tutustuimme saareen kävellen, vietimme aikaa omalla rannallamme ja omassa kivassa mökissä, joka tuntui heti aivan kodilta. Guanajalla on asukkaita kuulemamme mukaan reilut 5000 ja niistä suurin osa asuu Cayolla. Itse Guanajan saarella on kaksi pikkukylää, joista pienemmällä me majoituimme. Selvästi kaikki tuntevat toisensa ja huonoista yhteyksistä huolimatta kaikki olivat pian tilanteestamme tietoisia. Ruokakaupassa meille alettiin kertoa mahdollisesta vaihtoehdosta päästä seuraavana päivänä Roatánin kautta La Ceibaan ja kadulla ihmiset kyselivät, miten olemme täällä vielä, kun kyllä lautta Trujilloon tänä aamuna lähti.

Buenos días! Ruokailimme aina verannallamme katsellen merta.

Kysyimme tosiaan veneen kuljettajalta perjantaina, milloin lähtisi seuraava ja hän vastasi, että maanantaina. Sitten kysyimme, että eikös sunnuntaina pitänyt ja hän sanoi, että ehkä jos on tarpeeksi matkustajia, mutta maanantaina varmasti. Lauantaina kuulimme saaren asukkailta, että vene olikin lähtenyt sinä aamuna. He vain olivat päättäneet lähdöstään niin myöhään ja jostain syystä kuljettaja ei kertonut siitä meille. Lauantaina jälleen kysyimme sunnuntain tilanteesta ja kuljettaja sanoi, että ei ole asiakkaita, joten he lähtevät vasta maanantaina. Mietimme jo että ehkä pitäisi varmuuden vuoksi kuitenkin mennä aamulla sinne satamaan, jos se sittenkin lähtee. Mutta meille sanottiin, että ei se kyllä koskaan kolmena päivänä peräkkäin mene, niin tuskin se tosiaan lähtee sunnuntaina. Päätimme siis nukkua aamulla rauhassa ja poistuimme Guanajalta vasta maanantaiaamuna. Onneksemme tuuli oli näiden päivien aikana laantunut, eikä venematka ollut tällä kertaa laisinkaan paha. Kun Trujillossa olimme astumassa ulos veneestä, meille kerrottiin, että he olivat tehneet tämän matkan myös edellisenä päivänä. Ja miksihän kerroitte tämän meille nyt?

Hyvästit rahoille.

Olisimme toki lähteneet Guanajalta aiemmin, jos vain olisimme päässeet, mutta emme me niin kovin pahoillamme osanneet olla siitä, että "jouduimme" muutaman lisäpäivän näissä maisemissa viettämään. Raúlin olisi tosin pitänyt olla töissä maanantaina, kun vasta pääsimme lähtemään. Eikä Guanaja ole niitä halvimpia matkakohteita. Saimme kuitenkin onneksemme tuntuvan alennuksen noista saarella viettämistämme lisäöistä.

Guanajalla ei ole juurikaan teitä. Ainoastaan Mangrove Bightin, jossa majailimme ja Savannah Bightin yhdistää autotie. Niitä pitkin kulkee jokunen tuk tuk. Cayo on tosiaan pieni ja siellä kulkee ainoastaan kapeita kujia ja kuulemma kanaaleja. Sitä onkin kutsuttu Guanajan Venetsiaksi. Itse Venetsiassakin käyneenä en kyllä oikein nähnyt sitä samankaltaisuutta. Jäi ne kanaalitkin huomaamatta, vaikka kiersimme koko Cayon ja kuljimme siellä ristiin rastiin. :D

Matkalla Cayolle.

Rantoja pitkin monet ajavat mopoilla ja jotkut mönkijöillä, mutta yleisin kulkuväline Guanajalla on vene. Yleensä Guanajan saaren ja Cayon välillä on lautta- / veneyhteys, mutta pääsiäisen aikaan sellaista ei ollut. Tai ei kukaan oikein tuntunut tietävän, miten se pääsiäisenä kulkisi ja parina päivänä kävimme sitä kyselemässä. Sinä päivänä, kun kyselimme oli ihmisillä tieto, että ei se tänään kulje, mutta huomisesta kukaan ei vielä tiennyt. Koska tätä yhteyttä ei ollut, jouduimme turvautumaan vesitaksiin ja se oli kallista se. Koska Mangrove Bight sijaitsee toisella puolella saarta kuin Cayo, oli meidän kierrettävä veneellä puoli saarta päästäksemme sinne.

Graham's Place

Meidän oli kuitenkin asioitava Guanajan ainoalla pankkiautomaatilla, joka sijaitsee Cayolla ja halusin minä myös nähdä sen paikan. Cayon jälkeen matkasimme samaisella vesitaksilla Graham's Placeen. Se on myös pikku saari, jolla sijaitsee ainoastaan samanniminen hotelli sekä sen yhteydessä rantaravintola/-baari. Siellä on myös oikein kiva ranta ja ruoka oli hyvää. Kotimatkalla kiersimme saaren nyt toiselta puolen kuin tullessa. Saimme siis samalla venematkan koko saaren ympäri. Kuulimme myöhemmin, että olisi halvempikin tapa päästä Cayolle. Nimittäin Mangrove Bightista tuk tukilla toisella puolen saarta sijaitsevaan Savannah Bightiin. Sieltä vesitaksi Cayolle olisi hyvin paljon halvempi. En tosin tiedä kulkivatko myöskään tuk tukit tuolloin ja saimme nyt ainakin kiertää koko saaren veneellä. :)

Aika lähteä kotimatkalle.

Maanantaina vene lähti Guanajalta noin 7.30, vähän myöhässä toki. Suurin osa matkustajista, kuten myös me, nousimme kyytiin Marina Manriquesta, jossa veneenkuljettaja ja ne muut tyypit, jotka heittelevät matkatavaroita ja köysiä ja sellaista, asuvat ja myös vene siellä majailee. Sen jälkeen teimme pienen pysähdyksen Mangrove Bightin päälaiturilla ja jatkoimme Cayolle. Siellä oli noin puolen tunnin pysähdys ja Cayolta oli tarkoitus lähteä 8.30.  Pariin kertaan vene jo laiturista lähtikin ja ihmettelimme, aikovatko he tosiaan jättää sinne ne, jotka olivat veneestä poistuneet, eivätkä palanneet ajallaan. Ne pari kertaa myös palasimme takaisin laituriin. Kaikki matkustajat kyydissä ja pääsimme lähtemään 8.45. Trujilloon saavuimme hyvin menneen matkan jälkeen jo klo 10.10. Otimme taksin hostellille, jonne olimme auton jättäneet ja jatkoimme siitä samantien matkaamme. Ajoimme noin ajomatkan puoliväliin Juticalpaan saakka. Siellä pysähdyimme syömään ja tietysti lempiharrastuksemme pariin apteekkiasioimaan. Siinä kun sattui vieressä apteekki olemaan ja allergialääkkeeni alkoivat olla lopussa.

Jostain syystä itikat (joillekin hyttyset tai jotain muuta) pitävät minusta erityisen kovasti. Olen kyllä herkkä itikan pistoille Suomessakin, mutta näille paikallisille itikoille olen vielä selvästi allergisempi. Muun muassa tältä näyttävät tavalliset itikan pistot ihollani, eivätkä nuo ole niitä isoimpia paukamia. Siksipä syön toisinaan antihistamiinia selviytyäkseni pahimmista kutinoista.

Perille Tegucigalpaan saavuimme noin kahdeksan aikaan illalla yli 12 tunnin matkustamisen jälkeen. Ainakin se oli ikimuistoinen reissu! Hyvin usein mieleni palailee noihin Guanajan maisemiin ja siihen luonnon rauhaan. :)